Se on nuori Väinämöinen
kovin nuori ja komea,
leuassa vain haivenia,
tukka tuuhea, kihara,
hartiat kuin puhvelilla,
varsi notkea, solakka,
notkea kuin nuori vitsa,
tahi kuin jänis aholla,
sekä kauris kuusikossa.
 
Istui tuossa tuumiskellen
josko naisihin menisi,
vaiko jälleen soittelisi
 kultakannelta sulosti.
 
Ajatteli, aprikoitsi,
tuumaeli, puntaroitsi,
mikä tuntuisi hyvältä,
mikä mieltä miellyttäisi.
Mikä tuntuisi tutulta,
iltaan sangen suopealta.
 
Otti kanteleen kätehen
soittokeinon polvillensa,
kieltä näppäisi vähäsen,
sormellansa sytkäytti,
jopa kantele helähti,
soinnut sievät singahteli,
kevät iltassa isoten
mahtavaksi soitannaksi
 
Väinö soinnutti sulosti,
huusi kielet kiljahtellen,
soinnut suurille saloille,
metsälammen lainehille,
korpikuusille kovana,
hellemmin kai haapasille,
taivaanlinnuille somasti,
kukkasille kummemmasti,
kiersi soitanta sorea,
kaikkialle kaikuellen.
 
Eipä naisia näkynyt,
tyttäriä törmäelly,
kevät kauniisti hymysi,
tuolle soiton mestarille,
laulajalle niin hyvälle,
maestrolle mahtavalle.
- Jääköön naiset koettamatta,
erotiikka hoitamatta,
kannel kummempi sylissä,
sorjempi kuin nuori nainen.
 
Mitä naisella tekisin,
kumppanilla kummoisella,
viemään miettehet minulta
vangitsemaan vapauttani.
Kyllä kantele parempi,
kumppaniksi kelvollinen,
taipuu tahtooni takuulla,
lainkaan vastaan laittamatta.
 
Soitti Väinö kyltymättä,
kanneltansa kaiutteli,
hiljaa kuunteli käköset,
oli vaiti laululinnut,
loppui metsässä kohina,
hiljentyi myös virranvoima.
 
Meni vuosia monia,
kului vuosikymmeniä,
soitti Väinö kanneltansa ,
joka päivä pääksytysten,
kaikki vuodet vuorollansa,
kunnes viimeinkin havaitsi,
ukko vanha harmaantunut,
köyryselkäinen höperö:
- Soitin norjan nuoruuteni,
 käytin kehnosti kevääni,
soitin pitkät kuulaat illat,
kesäpäivätkin peräti,
nyt on syksy saapumassa,
talvi tuiskuinen tulossa.
Jäivät kaikki kuulematta,
naiset kauniit koittamatta,
olen joutava jukuri,
turhaan tänne synnytetty.
Tähän kuolevi sukuni,
näin nyt loppuu lauleloni,
ehkä kuitenkin elävät,
koko kansan muistelmissa