Veera Vaakku, vanharouva,
istui oksalla nolona,
miten saa päivän päätöksehen,
kuinka täyttäisi mahansa?
Kaikki ruoka hangen alla,
jäätyneet ovat sapuskat.

Hilma Hierakka sumusta
lentää siihen vierellensä.
- No, mitäs naapuri nökötät,
totisena tuumiskelet,
eikö eukolla evästä,
onko ruoka varmistettu?

Veera synkkänä ivaten,
sanan virkkaa naapurille:
- Nälkä mulla on mahassa,
hiuka hyppii kielen päällä,
jäljet eilen näin jäniksen,
tänään näyttää huonommalta!

Hilma oksalla hypähti,
nauraa Veeran synkeyttä:
- Hihhii, voi sua poloista,
tämmöinen ei tuska liene.
Hätä ulvoo mennessänsä,
ja on kiukusta punainen.
Lähde naapuri mukahan,
tiedän paikan herkullisen,
siellä ruokaa on rutosti,
nokkimista mielinmäärin.

Veera vaisusti mutisi:
- Enpä tiedä paikoistasi,
tuskin tunnen tuttujasi,
turmahan minut talutat,
paukkuputken purtavaksi!

Hilma lentohon lehahti,
vielä huutaa jälkehensä:
- Eipä jäljistä jäniksen
riitä sulle syömisiksi.
Tule, liitele perässä,
tiedossa on herkkuhetki.

Veera seuraa verkallensa,
kohta saapuvat pihalle
siellä paljon syömisiä,
herkkuluitakin hyviä.
Alkavat jo herkutella
koiranruokia himoiten.

Silloin paukahtaa panokset
siihen päättyi herkuttelu!
Kaksi valkoista varista
lehahtavi taivahalle!