YÖSTÄ VALLOON.

Oon kulukenu horijuen tietäni pitkin,

joskus harvoin oon nauranut, ussein itkin.

Kun kohtalo vei mua vaen syrijäteitä,

ei millonkaan matkalla oo myötäleitä.

.

Niin kauvan mä uskoin ,että kohtalo kääntyy,

tai ainakin ennenkuin, kokonaan nääntyy.

Vaen aena vaen julumemmin vastaan tuuli,

iski viima minun naamaan ja rokahtu huuli..

.

Tuulet riepotti mua, joskus hyyti halla

näin jäätä ja kylymyyttä kaekkijalla.

Kukkaa ei minun kanssani tahtonu olla,

tunsin ittekki olevani pyörejä nolla.

.

Sitte kerran sen huomasin polokuni on,

aevan liijaksi jääny muijjen varijohon.

Kuka muu minun tiestä voes´ huolta pittää,

minä itte vaen , siinä järki ittää.

.

Siksi otinki ohojakset ommiin kässiin,

ja laetoen itteni kovvaa rässiin.

Sillon vihtoenkin viimein, hoksasin sen,

omassa vallassa on, onni ihimisen.