SIELURIKKO.

Vanahamies elämäsä iltaa elävä,

istahtaa, mökkisä porraspuulle.

Miettii siinä menneen elämäsä

monenlaesija sattumuksija.

Syvvään huokaesten hän kertaa

katkeraa lapsuuven aekaasa.

　

Viuhuvan piiskan jälijet

tuntuvat vieläki selässä.

Ne ankaran isän iskut,

jättivät muistoehin,

kipuvahohtavat arvet.

Arvet jotka kirvelivät

koko elämän ajan.

　

Ne ruoskan jälijet iholla,

nehän ovat ajat sitte hävinneet.

Sielussa ne kuitenki tuntuvat,

Aena uuvellee avvautuen.

Vaen viina on antanu unohuksen.

　

Vanahan miehen poskelle

vierii katkera kyynel.

Vähäseksi jäevät elämänilot.

Työ on ollu aenuva

elämisen tarkotus.

Sielurikkona elläessään.