VANAHA-TIINA.

Kevijästi jalaka nousee,

käjet rytmisssä heilahtellee.

Kun Mattilan vanaha Tiina,

askareissaan pyörähtellee.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängypohojaan eijoo sortunu suotta.
 

Tiinan mieltä ei murheet paena,

millonkaa itku silimään ei tuu.

Kuijjeita aena mielessä hällä,

ussein tanssimaan innostuu.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.
 

Tuhuman vitsin Tiina mielellään,

juttelun kevennykseksi heittää.

Suonikkaalla käjellään naoraessaan,

hampaattoman suusa tarkasti peittää.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.
 

Käjet ristissä Tiina ei millonkaa,

siunaile ommaa elämistään.

Vaan ottaapi päevän kerrallaan,

eikä huolehi tulevaa mittään.

Vaekka ikkää on pijan satavuotta,

sängynpohojaan eijoo sortunu suotta.
 

Tiinankin loppu kerran tavoittaa,

tuskin silloinkaan synkkä hän lienee?

Hän nauraen hyvästit jättänee,

kultavaunussa kuolo kai vienee.

Pitkää ikäänsä siitä hän kiittää,

kun iloa ja riemua riittää.