MITÄPÄ POJU POLONEN.
Voe kun mieleni tekeepi,
helekutisti viehättääpi,
teillen kertua tarina,
tappaos aevan arvaamaton,
se on tarkasti salattu,
pikkusilta piiloteltu.
Oli kartano tavaton,
kokuakin manttaaleja,
oli elläentä, konetta,
kampettakin kunnollista,
oli valtava pytinki ,
saalle lehemällen navetta.
Oli patruuna komia,
emäntäki nätinlaenen,
posket hehkuvat, heliät,
tukka päässä synkän musta.
Oli naesessa näkyä,
oli kaonis katsottava,
lypsi lehemän minnuutissa,
sata tunnissa vajenti.
Kyllä riitti rikkautta,
aetat täötehen pakattu,
mettät työnti tukkipuuta,
rahhaa pankkeihin panetti,
mammonaa on mahtavasti,
tallous kunnossa kovassa.
Synty talloon poekalapsi,
kaeken mammonan perijä,
mutta sattu kasvamaanki,
poijasta koko ketale,
halunnu ei töehin mennä,
eikä vanahemmat pakota,
opeta ei oppimahan.
Mitäpä poju polonen
oppi iliman neuvomista,
sortu seorahan susien,
rikollisten kumppaniksi,
tuli viinaki tutuksi,
huumeet häntä houkutteli,
joutu kurijalle polulle,
alustalle kaltevalle.
Sattu semmosta sakissa,
ossui huumehommeleissa:
Oli paekalla toverit
porukalla polttamassa,
tuota hassista halulla,
pilivee sauhuttelemassa.
Sillon poijalla repesi
hermot riipi riekaleiksi,
otti puukon tuo pukari,
heilu siinä säälimättä,
pisti kylymäksi kaverit,
otti hengen heittöiltä
Joutu vastaamaan tekosa,
muurit suluki murhamiehen
synkkään vankilaan sisälle,
mietiskelleen mennehiä.
Pani parrooni pahaksi
rouva vielä vaekeammin,
murhe mielessä surivat,
kohta kuolla kupsahtivat.
Eipä aottanu tavara,
eikä suuret rikkauuvet,
oli kohtalo keränny,
heille matkan murheellisen.
Nyt on kartano kavonnu,
manttaalit on metittyny,
pytinki on ränsistyny,
tuhottu iso navetta .
On vaen säästyny tuholta,
pihakuusi kaatumatta,
tuuli oksissa puhuvi,
menneen ajan asijoeta.